Longinojan historia

Helsingin kaupunkipuroista on yleensä varsin niukasti historiatietoja saatavissa. Purot eivät pääsääntöisesti ole olleet taloudellisesti kovin merkittäviä tai suurten tapahtumien näyttämöinä, joten varsinkin niiden esi- ja varhaishistoria on lähes kokonaan painunut historian hämäriin. Longinoja, eli Långinpuro, Pekki, Bäck, Malmby bäck, Malmbäcken, Stickelbackabäcken (1), ei tee tässä poikkeusta. Joitakin tietoja tämänkin puron historiasta, ja puroon liittyvistä tapahtumista, on sentään löydettävissä.

Tässä aiheesta pieni pintaraapaisu, jossa kuitenkin näkyvät suuret päälinjat: kehitys savikkomaan metsäpurosta peltojen ja niittyjen ympäröimäksi maanviljelysmaisemaksi, puron ojittaminen ja suoristaminen ja lopulta sen viime vuosikymmenten renessanssi Helsingin keskellä virtaavana Suomen tunnetuimpana taimenpurona.

Katso tästä Malmby ilmasta vuonna 2015 ›

Kivikauden merenpohjaa

Longinojan uoma on entistä merenpohjaa ja vielä noin 3500 vuotta sitten, kivikauden lopulla, lainehti matala merenlahti paikassa missä puro nyt alittaa Kehä I:n. Ranta siirtyi tuohon aikaan kuitenkin nopeasti ja noin 2500 vuotta sitten Longinojan suu oli jotakuinkin nykyisellä paikallaan Savelassa (2).

Kivikauden kulkijoista on todisteina säilynyt Malmilta muutama kivikirves, joita on löytynyt mm. Longinojan eteläiseltä rantatörmältä, Filpuksen talon mailta (3). Pronssi- tai rautakauden esineistöä alueelta ei tunneta, mutta tältä osin alue ei juuri poikkea Uudenmaan rannikon muista alueista. Varsinkin rautakauden lopulta on Uudeltamaalta niin vähän löytöjä, että pitkään epäiltiin alueen olleen jopa täysin asumatonta.

Keskiaikainen kyläkeskittymä

Ensimmäisen kerran Longinojan ympäristö ilmestyy aikakirjoihin 1400-luvun alkupuolella, jolloin purosta hieman pohjoiseen sijainnut Sonaby (Pukinmäen Sunila) mainitaan asiakirjoissa (4). Alueen paikannimistöstä on kuitenkin päätelty, että seudulla olisi ollut kylä viimeistään 1100-luvulla (5). Longinojan rannoilla, puron molemmin puolin nykyisen Latokartanontien länsipuolella sijainnut Malmby (toiselta nimeltään Sunaby malm) mainitaan asiakirjoissa ensi kerran 1500-luvulla.

Malmbyssä oli tuohon aikaan lukuisia suurtiloja: Heinrik Jopssonilla kolme täysveroa, Mårten Henrikssonilla 1 3⁄4 täysveroa, Philpus Jönssonilla 1 1⁄4 täysveroa ja Mats Mickelssonilla 2 1⁄4 täysveroa. Yli yhden täysveron tilat olivat Porvoon läänissä 1500-luvulla harvinaisia. Täysvero tarkoitti yhtä tilaa ja yleensä tilat olivat ajan saatossa jakautuneet. Malmilla ne olivat syystä tai toisesta kasvaneet (4).

Malmbyn tonttimaista Storby koostui neljästä talosta, jotka olivat Pers, Länsmans, Filpus ja Örskis, toinen tonttimaa kahdesta talosta (Brusas, Ströms) ja kolmantena Tallbacka oli yksinäistalo. Sonabyssä oli lisäksi yksi talo. Näistä kaksi ensimmäistä tonttimaata rajautuivat käytännössä Longinojaan ja Tallbacka sijaitsi sekin puron läheisyydessä. Talojen nimistä Brusas ja Ströms ovat puron kannalta mielenkiintoisia, sillä niiden voi ajatella liittyvän virtaavaan veteen (6). Tällöin nimet viittaisivat ruotsin kielen sanoihin ström (virta) ja brus (virran kohina). Viittaukset virtaveteen voivat toki olla myös vain sattumaa ja nimet ehkä paremminkin juontuvat tiloilla muinoin asuneiden sukujen nimistä.

Myllyjä, kotieläimiä ja outoja tapahtumia

Ensimmäisen kerran Malmi ja Longinoja on esitetty vähääkään tarkemmin Samuel Broteruksen vuonna 1702 laatimassa kartassa (7). Kartalta näkee, että samat tilat olivat säilyttäneet asemansa puron varressa. Merkille pantavaa onkin, että nämä vähintään puoli vuosituhatta vanhat tilat ovat edelleen läsnä Longinojan kulttuurimaisemassa sekä nimistössä että joinnakin vielä säilyneinä 1800-1900-lukujen puurakennuksina.

Mikä näiden tilojen asukkaiden suhde oli Longinojaan? Epäilemättä puron vettä käytettiin moninaisiin tarpeisiin. Puron varressa oli saunoja ja pyykkitupia, purossa kalastettiin ja sen virtausta käytettiin myllyjen tarpeisiin. Pienistä kylämyllyistä on yleensä varsin vähän säilynyttä tietoa, mutta Brusaksen ja Strömsin tiluskartassa (8) vuodelta 1803 on merkittynä Filpuksen mylly (Qvarn Philpus). Nykyisin tämä myllynpaikka on pian Latokartanontien itäpuolella, missä puron pohjassa on edelleen nähtävissä myllynkivi. Mahdollisesti myös Brusaksen ja Strömsin tilojen kohdalla on Longinojan rannassa ollut 1800-1900-lukujen vaihteessa mylly (9).

Malmbyssä kasvatettiin myös sikoja ja kalkkunoita, joita mainostettiin 1800-luvun lopulla suurimpia sanomalehtiä myöten. Eläimiin liittyvistä arkisista askareista puron äärellä kertoo Strömsin tilalle vuoteen 1931 sijoittuva tapaus, josta kerrotaan MaTaPuPu:n kansalaishistoriassa:

”Pojat olivat näkevinään Pekissa uiskentelemassa ihmisen peukalon; ilmoitus poliisilaitokselle toi paikalle kaksi nuorta konstaapelia, jotka naarasivat puron aina Vantaata myöten. Koiran- ja kissanraatoja, alumiinisia pesuvateja ja risoja emalikattiloita he löysivät, ei peukaloa. ”Saunassa oli edellisenä päivänä lahdattu sika, joten siitä oli mahdollisesti jotain jäänyt veteen”, muistelee Sven-Erik Järvinen. Liikkuikohan purossa sittenkään mitään?”(10)

Syynä poliisien nopeaan toimintaan oli tietenkin ns. ”Tattarisuon tapaus” eli Longinojan latvapuron, nykyisen Lentokentänojan, lähteestä löytyneet silvotut ruumiinosat. Tapaus teki alueesta vuonna 1931 koko Suomen lehdistön huomion keskipisteen (11).

Sulfaattimaa aiheutti kalakuoleman

Joitakin vuosikymmeniä ennen ”Tattarisuon tapausta” kirjoitettiin Tattarisuon alueelta myös lehtijuttu, sillä kertaa puroluonnon kannalta vieläkin ikävämmissä merkeissä. Kyseessä oli purossa vuonna 1901 lokakuun 11. päivä havaittu kalakuolema, jollaisia paikallisten mukaan ei oltu nähty aiemmin ja jota lähti tutkimaan Suomen kalastuksen tarkastaja Oscar Nordqvist. Vesi oli lokakuun 12.-13. kristallinkirkasta ja 5,6 astetta lämmintä.

Kuolleita kaloja oli havaittu Malmilla ja niitä löytyi ylävirtaan mentäessä Tattarisuolta tulevasta lähdepurosta, mutta ei Fallkullan suunnasta tulevasta latvaojasta. Kaikkiaan purossa laskettiin puolisensataa kuollutta haukea, satoja nahkiaisia, kymmeniä pikkunahkiaisia ja yksi made. Purossa elävistä hyönteisistä ja muista pikkueläimistä malluaiset, hopeasepät, vesisiirat ja katkat vaikuttivat sen sijaan vahingoittumattomilta. Vesinäytteiden tutkimuksissa syyksi havaittiin alunamaasta puroon päätyneet sulfaatit, joita esiintyi Tattarisuolta, eli nykyiseltä lentokenttäalueelta, virtaavaa lähdepuroa ympäröivässä maaperässä (12).

Samoihin aikoihin 1900-luvun alkuvuosina Filpuksen tila siirtyi hautausurakoitsija Victor Långin omistukseen ja tilan päärakennukseksi muutettua vanhaa kasarmia alettiin kutsua Långin taloksi tai Lonkiksi. Pian tilan vieressä virtaavaa puroa ruvettiin myös kutsumaan tämän seudulla merkittävään asemaan nousseen talon mukaan (13).

Kilometreittäin ojaa ja kiitotie pilviin

Puron vesitalouden kannalta suuria muutoksia olivat 1900-luvun alkupuolella loppuunsaatettu Longinojan uoman suoristaminen ja ojittaminen peltoviljelyn helpottamiseksi sekä vuonna 1938 käyttöön vihityn Malmin kentän rakentaminen lähteikköiselle suolle, josta Longinojan silloinen päälatva sai vetensä. Rakentamisen yhteydessä suo salaojitettiin ja osa Longinojasta jäi lentokentän alle. Nykyinen Lentokentänoja sekä Pumppaamonpuro tuovat edelleen vettä tältä alueelta (14). Pentti Salminen kuvasi suolle rakentamista Malmin kuvalehdessä näin:

”Suo vastusti rakentajia. Senaikaisilla koneilla ja työkaluilla urakka oli näyttänyt mahdottomalta. Hevoset ja kärrypelit tuntuivat sopivimmilta ja ”rillirata” risteili pitkin ja poikin keinahtelevaa suota. Mies ja lapio nousivat arvoon arvaamattomaan, sillä pohjaton suo tuotti monenlaisia yllätyksiä. Alueen salaojituksesta ja viemäröinnistä muodostui peruskynnys koko hankkeelle.” (15)

Vaikka suo kuivattiinkin, oli lentokentästä Longinojalle myös hyötyä. Kentän lähialueet jätettiin rakentamatta ja tämä vähensi purolle haitallisen asfaltoidun alueen määrää sen valuma-alueella. Pääosa lentokentästäkin on vuosikymmeniä ollut sadeveden liian nopeaa valumista hidastavaa niittyä. (16) Suuri osa puron muusta valuma-alueesta täyttyi 1900-luvun lopulla uusista asuinalueista ja näillä alueilla asfalttia ei säästelty. 1900-luvun kuluessa puro vähitellen vajosikin alennustilaan. Sivu-uomia laitettiin rakentamisen yhteydessä putkiin ja puro kaivettiin, raivattiin ja roskattiin elottomaksi ojaksi. Uuteen nousuun Longinoja lähti vuosituhannen vaihteessa. Tätä nousukautta elämme edelleen.

Salosten suku on toiminut puron äärellä neljän sukupolven ajan. Paavali Salonen oli rakentamassa Malmin lentokenttää, hänen poikansa Matti ja pojanpoikansa Juha ovat kunnostaneet puroa jo parin vuosikymmenen ajan ja pojanpojan tytär on myös kulkenut pienestä pitäen puron varrella.